Ludvig Lindström, Lenin ja Lundberg - räjähdysaineita Pietarista Paraisille keskellä vallankumousta

Sadan vuoden takaisista tapahtumista Turussa on nyt ilmestynyt kokonaisesitys (Rauno Lahtinen: Punainen Turku 1917-1918). Se nostaa esille joukon Turun mullistuksissa keskeisiä rooleja näytelleitä henkilöitä, joista ehkä keskeisimmäksi osoittautuu Villiam Lundberg, alun perin rautasorvari, Turun ruotsalaisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja Turussa ilmestyneen Suomen ruotsalaisen työväenliiton äänenkannattajan, Arbetet-lehden taloudenhoitaja ja päätoimittaja.

Arbetet ilmestyi vain kahdesti viikossa, sillä oli pieni tilaaja- ja lukijakunta, mutta kuten Anna Bondestam  on tuonut esiin, se oli Suomen työväenlehdistössä älyllisesti ja näköaloiltaan kärkikaartia. Siihen kirjoittivat mm. K.H. Wiik, monet ulkomaiset kirjeenvaihtajat ja sosialistiset teoreetikot. Lehden linjan ja luonteen kannalta keskeisin henkilö oli turkulainen liikemies, sosialisti ja Lenininkin tuttava ja aatetoveri Walter Borg, jonka artikkeleissa ja pakinoissa oli sekä vallitsevien olojen ja valtasuhteiden kärkevää kritiikkiä että aatteen paloa.

Lehden parhaana avustajana kautta sen lyhyen historian (1908-18) Bondestam pitää kuitenkin maisteri Ludvig Lindströmiä. Lehdellä kyllä oli muitakin akateemisesti koulutettuja avustajia, mm. Turun ruotsalaisen klassisen lyseon opettajat tohtori Georg Boldt ja maisteri Hjalmar Eklund, ja joskus lehteen kirjoitti myös tohtori af Ursin. Mutta Lindström oli monipuolisuudeltaan, tietomäärältään ja tyyliltään ylivoimainen. Hän tuli vuoden 1913 eduskuntavaaleissa valituksi eduskuntaan toisena ruotsinkielisenä sosialistina Turun eteläisestä vaalipiiristä (Wiikin lisäksi) – varmaan suurelta osin Lundbergin saaristoon järjestämien, suosittujen kesäjuhlien ansiosta. Alkanut maailmansota kuitenkin lopetti eduskuntatyön lyhyeen. Mainittakoon, ettei Lundberg itse juurikaan kirjoittanut Arbetetin juttuja, ja varsinaista toimitustyötä teki Borgin jälkeen Axel Åhlström.

Lindström otti vuonna 1916 vastaan Paraisten Kalkin konttoripäällikön toimen ja etääntyi sen myötä Turun työväenliikkeestä. Vielä vallankumousuhrien muistojuhlassa 29. maaliskuuta 1917 hän piti ruotsinkielisen puheen. Juhlan olivat järjestäneet kaupungin työväenjärjestöt ja venäläinen varusväki yhdessä, joten puheita pidettiin myös suomeksi ja venäjäksi ja tulkattiin.

Runsaan vuoden kuluttua, kun kaupunki oli käynyt läpi hyvin ristiriitaisen ja dramaattisen kumousprosessin, jonka Lahtinen on teoksessaan hyvin kuvannut, punaisten johtajaksi noussut ja kaupungin diktaattoriksi nimitetty Lundberg evakuoitui viimeisellä junalla 12. huhtikuuta 1918. Seuraavana päivänä kaupunkiin marssi – odotettujen saksalaisten joukkojen sijasta – valkoinen Saariston Vapaajoukko ruotsalaisen kreivi Ehrensvärdin johdolla. Yhtä sen neljästä komppaniasta johti maisteri Ludvig Lindström. Hänen sotaretkensä jatkui sitten pakenevien punaisten takaa-ajona ja vallattujen paikkakuntien puhdistuksena. Lundbergin tie katkesi toukokuussa Myrskylässä ja päättyi tiettävästi ampumiseen Suomenlinnassa.

Walter Borgin ja Ludvig Lindströmin yhteinen taival oli alkanut jo ennen Arbetetin perustamista. He olivat auttaneet venäläisiä kumouksellisia maanpakoon Venäjältä vuoden 1905 suurlakon jälkeen alkaneella taantumuskaudella. Heidän apuaan oli saanut myös itse Lenin. Toisen tiedon mukaan Lenin oli hypännyt junasta Littoisissa varjostajistaan päästäkseen ja kävellyt sieltä Walter Borgin luokse, mistä matka oli jatkunut Paraisten kautta laivalla Eurooppaan. Borgilla oli Bore-yhtiön silloisena konttoripäällikkönä edellytykset tällaisiin matkajärjestelyihin.  Omassa muistelmassaan  Lindström ei mainitse Borgia lainkaan (tämähän kuoli Pietarissa kesällä 1918 paettuaan Turusta ensimmäisellä evakuointijunalla).

Lenin oli Lindströmin mukaan tullut Littoisista suoraan hänen asunnolleen. Sieltä matka oli jatkunut Leninin vaatimuksesta jo keskellä yötä Lindströmin suhteillaan hankkimalla hevoskyydillä Paraisille, missä Lindströmin ystävät olivat järjestelleet majoituksen Kirjalassa ja matkan jatkon Paraisten Malmille.

Kirjassaan ”Lenin ja suomalaiset” Sylvi-Kyllikki Kilpi siteeraa Lindströmin kertomusta ja hämmästelee, kuinka joku on voinut muistaa neljänkymmenen vuoden takaiset asiat niin elävästi ja yksityiskohtaisesti. Lindströmin kertomus antaakin pakomatkasta ja myös itse Leninistä suorastaan elokuvakäsikirjoitukseksi soveltuvan kuvan. Lenin jatkoi ilman Lindströmiä matkaansa Lillmälöhön, mistä hän tuskastuttavan odotuksen jälkeen pääsi nousemaan veneestä Tukholman laivaan. Jonkin ajan kuluttua Lindström sai Leniniltä Kööpenhaminasta pitkän kirjeen ja toisen myöhemmin Caprilta Maxim Gorkin luota. Lindström päätti muistelmansa toteamukseen, että Leninillä olivat matkan kokemukset säilyneet hyvässä muistissa, mistä hän sai osoituksen yhdeksän vuotta myöhemmin, kun Lenin oli jo valtansa huipulla, ”mutta se on jo toinen juttu”. Kilveltä jäi selvittämättä, mikä tuo toinen juttu oli.

Kirjoitettuaan juttunsa vuonna 1946 ruotsalaissiirtolaisten kotimaa- ja kieliyhteyden säilyttämistä ajavaan göteborgilaislehteen Lindström kuitenkin jatkoi tarinaansa, muttei julkaissut jatkoa, vaan se jäi hänen arkistoonsa ja löytyy nyt Åbo Akademin kirjastosta.

”En nähnyt enää koskaan Leniniä sen jälkeen kun sanoimme toisillemme jäähyväiset pimeässä joulukuun yössä Paraisten Malmin osuuskaupan luona”, hän kertoo. Tultuaan Paraisten Kalkin palvelukseen 1916 ja Paraisten elintarvikepäälliköksi hän oli menettänyt yhteytensä Suomen vallankumouksellisiin piireihin. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen Turusta tuli pian yhteiskunnallisen levottomuuden keskus, mutta Paraisilla oli pystytty säilyttämään olot suhteellisen rauhallisina koko syksyn ajan. Paikallinen punakaarti toki oli, mutta se suostui joulukuussa 1917 pitämään yhdessä paikallisen aseettoman suojeluskunnan kanssa vahtia, etteivät Turun ryöstöt pääsisi leviämään paikkakunnalle.

Tämän sopusoinnun selityksenä oli Lindströmin mukaan se, että suuri osa Kalkkivuoriyhtiön työväestöstä oli kotoisin ympäröivältä maaseudulta ja oli ensimmäisen polven teollisuustyöläisiä monine siteineen vanhaan kotiseutuun ja maahan. Toki he olivat sidoksissa myös yhtiöön, josta saivat niukan mutta varman toimeentulon. Elintarvetilanne oli tietysti huono, mutta paikallinen elintarvelautakunta oli kuitenkin energisellä työllä takaamaan ylempien elintarveviranomaisten edellyttämät annokset.

Lautakunnassa oli useita työväen luottamusmiehiä, joiden siten oli mahdollista kontrolloida ettei mitään vilppiä tapahtunut. Yhtiön johto oli päättänyt pitää kaikissa olosuhteissa tuotannon käynnissä niin että työläiset voisivat saada palkkansa. Se ei ollut helppo tehtävä. Suurin ongelma oli kivihiilen puute, ja sama ongelma oli myös kalkkitehtaalla. Tuotannon ainoa puoli joka saatettiin pitää käynnissä oli louhinta kalkkikivikaivoksessa, ja siihen ohjattiin mahdollisimman suuri osa työvoimasta. Kalkkikiveä louhittiin suunnattomia määriä, joille ei ollut välitöntä käyttöä, jolloin varastot tuntuivat kasvavan loputtomiin. Mutta kalkkikivi kestää varastointia ja työtä saatettiin edelleen jatkaa.

Tämä toiminnan puoli kuitenkin vaarantui loppusyksyllä siksi, että räjähdysaine- ja nallivarastot hupenivat eikä niitä kaikista yrityksistä huolimatta saatu täydennetyksi. Dynamiittia kyllä riitti vielä pitkäksi aikaa, mutta nallit alkoivat olla lopussa. Kaivosinsinöörin arvion mukaan ne riittäisivät korkeintaan tammikuun alkuun.

Paraisille oli palannut muuan Emil Mellberg, jolla oli ollut aikaisemmin vaatimaton tehtävä apulaisena sementtitehtaan laboratoriossa. Kun kotimökki oli käynyt hänelle ahtaaksi, hän oli muuttanut Pietariin, missä oli erään toisen nuoren miehen kanssa perustanut pienen kemiallisen tehtaan. Kun elinkeinoelämä oli Venäjän pääkaupungissa ensimmäisen väliaikaisen hallituksen kaaduttua joutunut vähitellen sekasortoon ja olot muutenkin käyneet kaoottisiksi, he olivat sulkeneet liikkeensä. Mellberg palasi kotipuoleen ja ryhtyi ystävänsä, rohdoskauppias Isak Segerströmin kumppaniksi. He suorittivat syksyllä 1917 useita matkoja Pietariin, mistä he asianomaisen komissariaatin vientiluvalla saivat tuoduksi erilaisia tavaroita, joista oli puutetta Suomessa.

Eräänä joulukuun päivänä Lindström kohtasi Mellbergin elintarvelautakunnan kansliassa. Hän tuli maininneeksi uhkaavasta dynamiittinallien pulasta ja sen ehkä kohtalokkaista seurauksista. Mellberg totesi tähän, että dynamiittinalleja oli massoittain Pietarissa. Hän sanoi tietävänsä siellä ainakin 40 000 kappaleen varaston, jonka varmasti saisi ostaa. Kysymys oli vain siitä, miten ne saataisiin Suomeen, sillä ne olivat räjähdysaineita ja sellaisena sotakieltotavaraa jonka vientiä ei sallittu.

Lindström tuli tällöin maininneeksi Leninin olevan jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa sekä Paraisille että itselleen ja varmasti muistavan molemmat. Lenin voisi auttaa meitä mielelläänkin saamaan nallit. Lindström tarkoitti sen pilaksi, mutta Mellberg otti heti asian vakavasti. Hän kehotti Lindströmiä kirjoittamaan kirjeen jotta Mellberg voisi viedä sen Leninille: "Jos hän on kunnon mies, niin hän varmaan antaa minulle luvan ostaa nallit ja viedä ne mukanani."

Mellberg kertoi olleensa Segerströmin kanssa syksyn mittaan monta kertaa Pietarissa ja saaneensa sieltä koko lailla hyvää tavaraa - nyt keskellä vallankumousta ei ole aivan helppoa matkustaa, mutta ainahan voi yrittää.

Lindström totesi turhaksi yrityksensä saada hänet ymmärtämään, että oli mahdotonta ja mielikuvitusta käydä muutaman tuhannen räjäytysnallin tähden tapaamassa Leniniä, joka istui ”ylhäällä keskellä kumousta” ja jolla oli niin suunnattomasti muuta ajateltavaa kuin Kalkkivuoriyhtiön työläiset Paraisilla. Mellberg oli joka tapauksessa aikeissa yrittää Pietariin vielä talven aikana. Ei kai häntä ammuttaisi sen takia, että halusi viedä Leninille terveiset vanhalta ystävältä. Hän matkustaisi heti kun saisi sen kirjeen, ja Segerström tulisi varmasti mukaan.

Hänen innostuksensa ei jättänyt Lindströmiä kylmäksi. Vaarallisinta olisi varmaan itse matka. Punakaarti vartioi kaikkia asemia radalla Turusta raja-asema Valkeasaareen, eikä koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi jos he eivät pystyisi perustelemaan matkaansa tavalla joka kelpasi vahdeille. Lindström sai silloin idean, että Mellbergin ja hänen matkatoverinsa pitäisi yrittää saada Turun miliisipäälliköltä todistus että käynnillä Pietarissa olisi suuri merkitys Paraisten työläisille. Onneksi miliisipäällikkö, ent. viilari William Lundberg oli hänen ystävänsä ”vanhoilta hyviltä” ajoilta, jolloin he olivat kamppailleet varsin paljon yhdessä. Tapahtumien kulku oli nostanut hänet tuolille, jolla oli siihen saakka istunut poliisipäällikkö ja jolla hän nyt näytteli melkeinpä paikallisen diktaattorin roolia. 
"Kehotin Mellbergiä käymään William Lundbergin luona poliisiasemalla ja esittämään asian hänelle. Sekä viemään tietysti minulta terveisiä. Lundbergin ja minun välisen puhelinkeskustelun tuloksena Mellberg ja Segerström saivat matkustuslupansa."

Kuvaavaa kumouksellisen miliisipäällikkö Lundbergin nauttimalle arvostukselle oli se, että hänen antamansa todistus oli Segerströmin myöhemmän lausuman mukaan ollut ”sesam aukene!” kaikkialla aina Venäjän rajalle saakka.

Ennen tätä kaikkea Lindström oli luonnollisesti keskustellut asiasta yhtiön toimitusjohtajan kanssa, ja hänkin oli sitä mieltä että Mellbergin saattoi antaa yrittää. Mikäli hän onnistui, erinomaista, jos taas ei, niin asia ei kääntynyt sen pahemmaksi. Niinpä jäljellä oli vain kirje Leninille. Lindström teki parhaansa selvittääkseen lyhyesti tilanteen ja korostaakseen, mitä Leninin puuttuminen asiaan saattoi merkitä Paraisten työläisille.

Lindström lainasi kirjoituksessaan Segerströmin laatimaa muistelmaa kauppamatkasta:

”Päätehtävänämme viimeisellä matkallamme oli yrittää hankkia dynamiittinalleja Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiölle. Meillä oli mukana maisteri Lindströmin kirje itselleen Leninille ja Turun miliisipäällikön antama matkustuslupa, ja selvisimmekin matkasta vaikeuksitta Pietariin asti. Mutta nallien suhteen ei näyttänyt yhtä lupaavalta. Koska aioimme välttää vaivaamasta Leniniä, yritimme pitkään hankkia haluamamme sytytyspanokset ilman hänen puuttumistaan. Kaikki yrityksemme olivat kuitenkin turhia. Nalleja kyllä oli, mutta kukaan ei uskaltanut myydä, ja kaikkialla törmäsimme vastaukseen, että räjähdysaineiden maastavienti saattoi tapahtua vain korkeimman johdon luvalla. Sota Saksan kanssa oli nimittäin edelleen käynnissä. Ellemme halunneet palata täyttämättä tehtäväämme – emmekä tahtoneet sitä – meidän täytyi siis päästä Leninin puheille hänen päämajaansa Smolna-instituuttiin.

Meitä kyllä hiukan hermostutti, miten kaikki mahtaisi sujua. Kummallista kyllä meillä ei ollut vaikeuksia päästä Leninin luo, ja hän otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Kun toimme terveiset maisteri Lindströmiltä ja annoimme hänelle kirjeen hän ilahtui kovasti ja lupasi auttaa meitä kaikin tavoin. Saimme paperin, joka oikeutti meidät itse sotakomissariaatin varastolta ostamaan ja viemään maasta 40 000 räjähdyspanosta, ja pyynnöstämme hän myönsi meille myös luvan viedä 10 puutaa raakakumia, joka myös oli vientikiellossa. Hän ei edes tuntunut epäilevän oikeuttaan kirjoittaa näitä lupatodistuksia. Sillä aikaa kun niitä kirjoitettiin hän seurusteli kanssamme ja kuunteli tarkkaan tietoja oloista Paraisilla. Hän sanoi mielellään tapaavansa maisteri Lindströmin ja haluavansa, kun olisi aikaa, matkustaa Paraisille tervehtimään sikäläisiä tuttujaan.

 Iloisina onnellisesta tuloksesta suuntasimme sotaministeriöön ja saimme sieltä ohjeet mistä saisimme noutaa nallit. Paikan nimi oli Kolpino, pieni kaupunki n. 30 km päässä Pietarista. Ajoimme sinne junalla. Sotakomissariaatin varastomakasiinit olivat kaupungin ulkopuolella. Varaston esimies oli nimeltään Genetz, ja hän tunsi Suomen oikein hyvin. Hän oli nimittäin aikoinaan palvellut Helsingissä kenraalikuvernöörin kansliassa. Hän antoi määräyksen hevosten luovuttamisesta meille, ja niin kuljetimme tavarat Kolpinon rautatieasemalle, saimme vaunun ja annoimme sille osoitteeksi Nikolain rautatieaseman Pietarissa. Aioimme itse matkustaa samalla junalla, mutta yöllä tuli niin sankka sumu ettei junaa haluttu saattaa vaaraan ja lähettää. Päätimme silloin hakeutua jalan rataa myöten Pietariin, mutta vartijat käännyttivät meidät takaisin kertoen, että samana yönä oli jo kuusi henkilöä joutunut sumussa junan yliajamaksi. 

Se oli uudenvuoden yö – meidän, ei venäläisten – ja pakkasta oli 30 astetta, joten etsiydyimme veturiin ja lämmittelimme sen tulipesän äärellä. Aamulla pääsimme lopulta matkaan ja Pietariin. Kun asemahenkilöstö näki että laatikkomme sisälsivät räjähdysaineita, vaunu irrotettiin junasta siirrettäväksi pois asemalta, mutta kun näytimme paperimme Leninin allekirjoituksin, se sai jäädä aloilleen. Hevospelillä kuljetimme sitten laatikot Suomen asemalle ja osoitimme ne Turkuun. Valkeasaaren raja-asemalla toistui sama näytelmä kuin Nikolain ratapihalla: vaunu irrotettiin junasta ja siirrettiin sivuraiteelle. Mutta vielä sielläkin, Suomen puolella rajaa, Leninin nimikirjoitus teki ihmeitä, ja niin olivat nallit ja muut tavaramme lopulta matkalla kohti Turkua.

Kun sitten saavuimme Turkuun, oli kapina jo ovella ja kaupungissa vallitsi ennenkuulumaton hullunmylly. Kovalla kiireellä saimme hankituksi hevoset ja saimme laatikot kuljetetuksi Paraisille. Meidän osaltamme seikkailu päättyi toisin kuin olimme odottaneet. Jo kotimatkalla olimme suunnitelleet palaavamme niin pian kuin mahdollista, ja silloin mukanamme olisi maisteri Lindström, ja yhdessä hänen kanssaan kävisimme Leninin luona yrittääksemme saada hänet kutsumaan venäläiset joukot Suomesta kotiin. Ainakin silloin uskoimme että se onnistuisi, niin ystävällinen hän oli ollut meitä kohtaan ja niin kiinnostunut olosuhteistamme. Ehkäpä se oli meiltä naiivisti ajateltu, mutta vieläkin ajattelen usein: Kuka tietää?”

Lindström siis näki vaivaa tämän kertomuksen laatimiseen, mutta jätti sen julkaisematta. Ehkä hänen myöhempi roolinsa valkoisena vapaussodan veteraanina pidätteli muistelemasta vanhoja tuttavuuksiaan kotimaisessa julkisuudessa. Joulukuussa 1917 hänestä tuli Paraisten kunnansihteeri, ja ilmeisesti tässä roolissa hän lähti Saariston Vapaajoukkoon. Hän ehti kuitenkin vielä helmikuussa kirjoittaa sotapropagandaa kommentoivan kirjoituksen ”Sota ja valheet”, jonka Sosialisti julkaisi helmikuun lopulla. Hän varoitti liioitelluista kertomuksista vastapuolen julmuuksista, koska niillä saatettaisiin tuhota edellytyksiä myöhemmin välttämättömäksi käyvältä yhteistyöltä eri kansalaisryhmien välillä. Tulevat tapahtumat osoittivat varoitukset aiheellisiksi.