Vallankumousvuoden Turku
Jaakko Mäkelä
Kolmisenkymmentä vuotta sitten Eino Jutikkala kirjoitti Turun kaupungin historiassaan: "Turun työväki, jonka reagointi suurlakon aikana oli ollut voittopuolisesti perustuslaillinen, oli kahtatoista vuotta myöhempänä levottomuuden kautena vallankumouksellisempaa kuin ehkä minkään muun Suomen kaupungin."
Jutikkala asetti vastakkain perustuslaillisuuden ja kumouksellisuuden. Vuoden 1905 suurlakon aikana perustuslaillisuus oli kuitenkin kumouksellisuutta suhteessa tsaarinvaltaan, vuonna 1917 taas vallankumouksellisuutta suhteessa tapahtuneeseen Venäjän maaliskuun vallankumoukseen ja vielä enemmän lokakuun vallankumoukseen nähden. Työväenliikkeen kannalta kysymys oli siitä, oltiinko yhteistyössä porvarillisten puolueiden kanssa vai ei. Vuonna 1917 vastakkaiset intressit jakoivat kansan kahtia. Jutikkalan ongelma on siis edelleen jäljellä, vaikka uudessa muodossa: Miksi erityisesti juuri Turussa?
Järjestöt ja anarkia
Puhuessaan lokakuussa 1917 Turun sos.dem. kunnallisjärjestön kursseilla Suomen valtiollisesta asemasta Oskari Tokoi, entinen senaattori ja ammattijärjestön puheenjohtaja, korosti työväenjärjestöjen merkitystä rauhan ja järjestyksen ylläpitäjinä maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa. Kansan patoutunut tyytymättömyys ja katkeruus olisivat hänen mukaansa saattaneet johtaa verenvuodatukseen ja tihutöihin, ellei valistunut ja järjestäytynyt työväki olisi pitänyt tilannetta hallinnassaan.
Turun työväki vaati heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen tsaarinvaltaa palvelleen ja työväen kansalaisvapauksia sortaneen virkavallan korvaamista kansanvaltaisella järjestyslaitoksella, milisiillä. Kuvernööri Vuorinen ja poliisimestari Ståhl erotettiinkin, ja entisen poliisivoiman täydennykseksi palkattiin työväen järjestöjen keskuudesta 72 ylimääräistä järjestysmiestä eli miliisiä. Poliisikysymyksen järjestämiseksi perustettiin myös järjestyslautakunta, jossa työväki sai tasavertaisen edustuksen. Siellä sosialistit ajoivat ensin läpi vaatimuksensa koko vanhan poliisimiehistön irtisanomisesta.
Samaan aikaan Tokoin senaatin porvarilliset jäsenet aloittivat kuitenkin toimet vallankumouksellisen kehityksen pysäyttämiseksi Suomessa. Taistelu 8-tuntisesta työpäivästä huhtikuussa 1917 oli kärjistänyt työväen ja porvariston välejä, ja tällöin työväenjärjestöjen keskuudesta värvätyt järjestysmiehet koettiin uhkatekijäksi. Sisäministeriöstä vastaava senaattori Serlachius määräsi poliisin saatettavaksi jälleen "lailliselle kannalle". Tämä tarkoitti maaliskuussa palkattujen ylimääräisten järjestysmiesten erottamista ja entisten poliisien jättämistä toimiinsa, ellei heitä voitu erikseen osoittaa syypäiksi virkavirheisiin tms. Turun poliisimestariksi nimitettiin luutnantti Oskar Nikander.
Taistelu järjestysvallasta oli Turussa syynä siihen, että sinänsä toisarvoinen selkkaus kaupungin palolaitoksella johti touko-kesäkuun vaihteessa kunnalliseen yleislakkoon. Kunnallisvallan monopolin säilyminen porvaristolla, ts. liike- ja virkamiehillä, merkitsi sitä, että työväki näki sos.dem. kunnallisjärjestön omana valtaelimenään ja katsoi sen päätökset kaupunginvaltuuston päätösten veroisiksi. Tämä loi Turun kunnalliselämään kaksoisvallan eli vallankumouksellisen tilanteen. Työväki ei tunnustanut porvariston valtaa, eikä porvaristo kunnallisjärjestöjen valtaa.
Työväenjärjestöistä järjestyskaartiin
Kunnallislakon aikana Turun sos.dem. kunnallisjärjestö asetti järjestysmiehiä eli lakkomiliisin. Sen perusjoukon muodostivat ilmeisesti kevään ylimääräiset järjestysmiehet, ja johtoon tulivat kunnallisjärjestön koetellut ja kokeneet voimat, mm. J.H. Jokinen, K.F. Hellsten ja K.R. Harju. Miliisi kasvoi nopeasti tuhatpäiseksi. Sen aktiivisimman osan muodosti 500-henkinen ns. lentävä komppania, joka liikkui mm. polkupyöräpartioina sulkemassa liikkeitä ja valvomassa lakon pitävyyttä. Myös esikaupungeista tuli väkeä lakkomiliisiin, ja erityisesti tähän ainekseen kohdistettiin porvarillisella taholla syytöksiä omavaltaisuuksista ja huonosta käytöksestä.
Senaatti joutui puuttumaan tilanteeseen. Senaattorit Tokoi, Ailio ja Serlachius sekä prokuraattori Svinhufvud saapuivat Turkuun taivuttelemaan lakon johtoa sopuun. Suurin ponnistuksin aikaansaatu kompromissi ei ehkä kuitenkaan ollut ratkaiseva lakon päättymiseen. Lakkolaisilla oli aluksi ollut venäläisten sotilaiden tuki, mutta lakon lopussa Turun ja Ahvenanmaan linnoitusalueen sotilaskomitea vaati ilmeisesti turvallisuussyistä lakon lopettamista millä ehdoilla tahansa. Saksan mahdollista maihinnousua pelättiin? Jos seudun tilanne tarjoaisi sille edellytykset, ja jääkäriliikekin oli otettava lukuun.
Vaikka kunnallinen yleislakko oli julistettu tukemaan palomiesten vaatimuksia - palolaitoksen johdon erottamista ja jonkinasteista työpaikkademokratiaa - siihen liittyi paljon pidemmälle meneviä tavoitteita. Kunnallisjärjestön vaatimusta enemmistöedustuksesta valtuustossa ei hyväksytty. Työväki lopetti lakkonsa tyytymättä sen tuottamiin tuloksiin (vaikka palopäällikkö kyllä vaihtui). Lakko muodostui kuitenkin Turun työväelle ratkaisevaksi kokemukseksi, koska se sen aikana otti omiin käsiinsä järjestyksenpidon eli tosiasiallisen vallan kaupungissa.
Heti lakon jälkeen päätettiin ryhtyä perustamaan pysyvämpää järjestyskaartia, ja tässä puuhassa keskeiseen asemaan nousi jo kevään tapahtumissa aktiivisesti esiintynyt kauppias Tuomas Hyrskymurto. Pian ei puhuttukaan mistä tahansa kaartista, vaan salaisesta miliisistä. Sen perustamisesta ei tosin ole varmuutta, mutta se on saattanut viettää hiljaiseloa jonkinlaisena työpaikkaorganisaationa kesän 1917 aikana.
Levoton kaupunki
Keskikesällä 1917 koko kansakunnan huomio oli kohdistunut pääkaupunkiin ja sen valtiollisiin tapahtumiin. Eduskunnan tultua valtalakijupakan seurauksena hajotetuksi työväen keskuudessa tunnettiin, että parlamentaarinen tie oli kuljettu loppuun. Itsenäisyyteen tähdänneen valtalain puolustamisen ohella työväenliikkeen omatoimisuutta alettiin kaivata myös arkisempien asioiden, kuten elintarvikekysymyksen hoidossa. Kevään ja kesän kuluessa työväenjärjestöjen jäsenmäärä oli moninkertaistunut, ja tämä merkitsi, että yhteiskunnan paineet tuntuivat suoraan niiden toiminnassa. Johdon oli kuunneltava kansan "pohjavoimien" ääntä enemmän kuin se poliittisen tilanteen valossa ehkä olisi halunnut.
Turussa kriisin huippukohdaksi muodostui väkijoukkojen toimeenpanema elokuinen voiryöstö. Kaivattuaan viikkokausia korttiannoksiaan varattomat kuluttajat löysivät ensin pienen voikätkön kauppahallin erään myymälän kellarista ja sitten huhujen perusteella suurehkon voierän Valion paikallisen konttorin varastosta. Seurauksena oli partiointi ympäri kaupunkia viranomaisten puolittaisella suostumuksella tarkastamassa liikkeiden elintarvikevarastoja. Valion voi kärrättiin elintarvikelautakunnan varastoon Talousseuran talon kellariin, jonne väkijoukko useiden torikokousten melskeisen pohdinnan jälkeen murtautui ja jakoi voin täydellisen epäjärjestyksen vallitessa.
Pian voimellakan jälkeen perustettiin Antti Mikkolan** johdolla Turun suojeluskunta - poliisilaitos ei enää riittänyt porvareillekaan.
Kun voinryöstöjuttua käsiteltiin oikeudessa neljättä kertaa marraskuun alussa, joukko venäläisiä sotilaita tuli keskeyttämään oikeudenistunnon, vapautti vangitut ja vei mukanaan syyteaineiston. Vallankumouksellinen demokratia ei sallinut kylläisten tuomita nälkäisiä, kuului perustelu Suomen oikeuslaitokseen ja lainkäyttöön kohdistuneelle loukkaukselle, jota paikallinen työväenlehtikään ei pitänyt suotavana. Monet syytetyistä nähtiin sittemmin punakaartin riveissä, eräitä myös punaisen vallan miliisilaitosen palveluksessa.
Marraskuun vallankumouksellinen lakko
Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa sosialistit menettivät eduskuntaenemmistönsä. Kesällä eduskunnassa hyväksyttyjä, mutta vielä vahvistamatta jääneitä lakeja - valtalakia, työaikalakia ja kunnallislakeja - ei haluttu jättää yhdistyneen porvariston armoille. Niitä päätettiin puolustaa yleislakolla ja perustamalla sen läpiviemiseksi työväen järjestyskaarteja.
Lakon edellä poliisilaitosta vahvistettiin vajaalla viidelläkymmenellä ns. ylimääräisellä konstaapelilla. Näissä työväki näki suojeluskunnan, jota tällä tavoin yritettiin laillistaa ja kunnallistaa. Poliisitkin päättivät kokouksessaan kieltäytyä esiintymästä yhdessä siviilipukuisten apupoliisien kanssa, koska sekä työväki että sotilaat suhtautuivat näihin epäluuloisesti.
Marraskuun suurlakko toi oman ratkaisunsa järjestysvallan kriisiin. Työväki sulki järjestyskaartinsa voimalla poliisilaitoksen ja kaupungin muut virastot ja riisui poliisit aseista sekä vangitsi maaherra Mikko Collanin ja poliisimestari Nikanderin. Poliisin tilalle asetettiin työväen miliisi, joka muodostettiin Veikkojen kompaniasta Turun työväen järjestyskaartissa. Sen johtoon pantiin - ehkä ruotsinkielen taidon perusteella - Arbetet-lehden taloudenhoitaja WIlliam Lundberg*. Hän saavutti nopeasti miliisimiehistön jakamattoman luottamuksen.
"Lakko loppuu, mutta vallankumous jatkuu"
Saadakseen miliisin laillistetuksi ja kaupunginvaltuuston maksamaan sille palkkaa kunnallisjärjestö piti Collanin ja Nikanderin vangittuina vielä lakon päätyttyäkin, aina tammikuulle saakka, huolimatta kunnallistoimikunnan, piiritoimikunnan, piirineuvoston ja puoluejohdonkin vetoomuksista. Maakunnasta lähettivät erityisesti Collania suosineet maataloustuottajat kiukkuisia vetoomuksia ja suoranaisia uhkauksiakin Turun sosialisteille, mutta nämä eivät taipuneet.
Turun kaupunginvaltuustokin oli taipumaton eikä suostunut maksamaan miliiseille palkkaa. Palkanmaksua tehtävistään estetyille poliiseille ja ylimääräisille konstaapeleille sen sijaan jatkettiin. Kun järjestyslautakunta uusittiin yhteisymmärryksen löytämiseksi niin, että siihen tuli kolme porvaria ja kolme sosialistia, kaksi porvaria kieltäytyi yhteistoiminnasta kahden sosialistijäenen kanssa, koska nämä olivat olleet syytteessä osallisuudesta voinryöstöön.
Joulukuun puolivälissä miliisi meni lakkoon. Järjestyskaarti ja venäläinen sotaväki pysyivät sille solidaarisena erossa järjestyksenpidosta, ja öisin alkoi tapahtua. Porvarillisella taholla leimattiin miliisi ja kaarti syyllisiksi järjestyshäiriöihin. Kun miliisilakkoa päätettiin kaikesta huolimatta 17.12. jatkaa, Lundberg tiesi sen merkitsevän lähtemistä vallankumouksen tielle. Joulukuun 18.-19. päivien välisenä yönä pääsi helvetti irti, lukuisia myymälöitä särjettiin ja ryöstettiin kaupungin keskustassa. Turun ryöstöjen kaiku kiiri kautta maan, ja Antti Mikkola teki eduskunnassa aloitteen lujan järjestysvallan luomisesta Svinhufvudin senaatille.
Lundberg puolestaan painosti puoluejohtoa vallanottoon. Hän uhkasi aloittaa vallankumouksen Turussa, ellei työväenliikkeen johto saisi sitä aikaiseksi, ja kävi hankkimassa aseita Pietarista. Hän yllytti Helsingin punakaartia ottamaan aloitteen käsiinsä ja sai puolueneuvostossa läpi ehdotuksensa puoluetoimikunnan täydentämisestö radikaalin linjan edustajilla. Sanalla sanoen Lundberg teki vallankumousta kaikella tarmollaan. Toisin kuin Hyrskymurto hän ei esiintynyt suurena päällikkönä, vaan oli toimissaan pikemminkin hiljainen, vähäeleinen ja vaatimaton.
Kuvernöörin ja poliisimestarin vapauttamisen hintana maan hallitus ja Turun kaupunginvaltuusto suostuivat tammikuun puolivälissä koko vakituisen ja ylimääräisen poliisimiehistön (konstaapelien) irtisanomiseen, jotta järjestyslautakunta voisi vapaasti valita järjestysmiehistön. Poliisilaitoksen virkailijat (johto, komissariot, kanslistit) pitivät kuitenkin toimensa ja saivat palkkaa vielä helmikuultakin.
Punainen Turku
Kansalaissodan alettua Hyrskymurron tie vei kaartin kärjessä rintamalle. Hänen tililleen on luettu jonkinasteinen vastuu punaisesta terrorista. Lundberg jäi hallitsemaan Turkua ja tuli ennen punaisten tappiota ja pakoa tunnetuksi kaupungin diktaattorina. Hän oli humaani ja riittävän luja estämään mielivallan ja terrorin. Neljän Pohjan pitäjästä vangitun porvarin murha, jonka ilmeisesti suorittivat heitä Turkuun aattaneet Perniön punakaartilaiset, pyrittiin miliisin toimesta selvittämään, eikä juuri muita mielivaltaisia surmaamisia punaisessa Turussa tapahtunut.
Koko maakunnasta tuotiin pidätettyjä "vastavallankumouksellisia" Turun vallankumousoikeuden tuomittaviksi. Pidätettyjen kohtelusa ei juuri ollut valittamista, ja tuomitut kärsivät vankeusrangaistuksensa normaalisti punaisten valvontaansa ottamissa Kakolanmäen vankiloissa. Miliisi suoritti kaupungissa kotietsintöjä ja pidätyksiä, joista kuitenkin suurin osa johtui taistelusta juoppoutta vastaan. Kun kauppias Färdig valitti miliisille, että aseistetyt kaartilaiset olivat tunkeutuneet hänen kellariinsa ja tuhonneet siellä valtiolle kuuluvan (takavarikoidun) väkijuomavaraston, miliisi löysi tarkastuksessaan vielä takavarikoimattomiakin konjakkilaatikoita. Valkoisen vastarinnan keskeisiin henkilöihin kuulunut tuomari Frans Klemetti, voijutun syyttäjä, pidätettiin punaisen vallan aikana - syynä "juopumus ja paha elämä".
Kaupungin tuotantoelämä toimi, joissain tehtaissa työväen kontrollin alaisena, toisissa entisellään. Julkisia huvitilaisuuksiakin järjestettiin - miliisilaitokselta anottiin parisataa huvilupaa vuoden 1918 alkuneljänneksellä. Kaiken kaikkiaan Turussa oli rauhallista, eikä kaupungin porvariston vastarinta kelvannut sille ylpeyden aiheeksi kansalaissodan jälkeisessä tilanteessa.
Mikään idylli tai paratiisi punainen Turku ei sentään ollut. Venäläinen sotaväki syyllistyi erityisesti helmikuussa ennen poistumistaan kaupungista ryöstöihin, ja kaupungilla ammuskeltiin ajoittain - kohteena olivat usein miliisit tai kaartilaiset ja ampujina päihtyneet herrasmiehet. Kuitenkin elintarviketilanne kyettiin ilmeisesti hoitamaan paremmin kuin vuoden 1917 loppupuolella. Vallanoton kannattajat olivatkin usein vedonneet siihen, ettei elintarpeita saada kätköistään muuten esille.
Turun jälkimaine maan pahimpana levottomuuspesäkkeenä juontuu vuoden 1917 tapahtumista. Valkoisten saavuttua kaupunkiin punaisten evakuoinnin jälkeen työväki pantiin kuriin ja järjestykseen. Ludvig Lindström, entinen sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, joka marssi kaupunkiin Turun porvariston vapauttajanaan juhliman "Saariston vapaajoukon" riveissä, kirjoitti vapaussotamuistelmissaan turkulaisista varsin ylenkatseellisesti. Tarvittiin vapaajoukon päällikön, ruotsimaalaisen kreivi Ehrensvärdin aloitteellisuutta "puhdistustyön" aloittamiseen.
* William Lundberg (s. 1886 Turussa) oli ensin rautasorvaaja, sitten Arbetet-lehden, Suomen ruotsalaisen työväenliiton Turussa ilmestyneen äänenkannattajan taloudenhoitaja. Lehti eli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja Lundberg sai tehdä ihmeitä pitääkseen sen hengissä. Hän oli jatkuvassa kirjeyhteydessä lehden Helsingin toimittajan K.H. Wiikin kanssa, joka taas oli Suomessa ehkä parhaiten perillä Venäjän bolshevikkien pyrkimyksistä. Marraskuussa 1917 Lundberg valittiin Turun miliisipäälliköksi, ja tässä tehtävässä hänestä tuli ammattivallankumouksellinen. Hänet ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918.
**Antti Mikkola (s. 1869 Liedossa), fil.maist., lajit.kand., asianajaja, Turun Sanomien perustaja, kaupunginvaltuutettu ja valtiopäivämies. Turun elintarvikelautakunnan puheenjohtajana keväällä 1917 Mikkola tuki maataloustuottajien pyrkimyksiä rajahintojen korottamiseksi. Elokuussa voimellakan jälkeen hän oli perustamassa Turun suojeluskuntaa. Joulukuussa hän teki eduskunnassa aloitteen sotavoiman perustamisesta Svinhufvudin senaatille. Turussa miliisilakon aikana tapahtuneet liikkeitten ryöstöt antoivat hankkeelle lisävauhtia. Punaiset surmasivat Mikkolan Helsingissä helmikuun alussa 1918.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Alkuperäisessä artikkelissa on mukana myös ruotsinkielinen käännös Revolutionsårets Åbo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti