Sotasaalisarkistoista

Sisällissodan voittajat takavarikoivat myös vastustajan asiakirjat. Sotasaalisarkiston asiakirjat ovat tallessa, mutta vaikeasti käytettävissä, Kansallisarkiston kokoelmissa.

Huolimatta valtiovallan toimesta 1980-luvulla toteutetusta Punaisen Suomen historiahankkeesta, sen keskeisiin lähdeaineksiin kuulunut arkistoaines, valkoisen voittajapuolen punaisilta takavarikoimat asiakirjat, on edelleen vajavaisesti käyttökelpoista ja vaikeasti käytettävissä.

Näitä asiakirjoja käytettiin pääasiassa vankileireille koottujen n. 80 000 punavangin syyllisyysasteen arviointiin. Niistä koottiin tietoja henkilökortteihin, joista syyteaineisto rakentui.

Itse arkistoja ei – ainakaan systemaattisesti – järjestetty esim. eri vallankumouselinten toiminnan selvittämiseksi, vaan jätettiin joko ns. vapaussodan arkistoon (joka muodosti myöhemmän sota-arkiston perustan) tai liitettiin valtiorikosoikeuksien, lähinnä valtiorikosylioikeuden syyttäjistön arkistoon. Nämä siirrettiin myöhemmin poliittisen poliisin, etsivän keskuspoliisin arkistoon. Kun EK:n kompetenssi ei riittänyt arkistojen järkevään järjestämiseen, aineisto palautui aikanaan Valtionarkistoon, jonne Sota-arkistokin lopulta siirtyi (nyk. Kansallisarkisto).

Osa tällä tavoin kokoon kasatuista asiakirjoista ei ole aika- eikä oikein muussakaan systemaattisessa järjestyksessä. Esim. Turun punaisen miliisilaitoksen kuulustelupöytäkirjat ovat hajallaan eri kääreissä, joskus taka-, joskus etuperoisessa aikajärjestyksessä, ja joku on niitä ihan järjestämättä osittain numeroinutkin (lyijykynällä sentään). Ja niiden joukosta löytyi kohtalainen nippu myös (valkoisen) Turun poliisilaitoksenkin kuulustelupöytäkirjoja keväältä 1918!

Onneksi Sinikka Uusitalo on raivannut tietä Suomen historian laudaturtyöllään 1970 ”Turussa keväällä 1918” ja siihen perustuvilla myöhemmillä julkaisuillaan (mm. Turun historiassa). Mielestäni sotasaalisarkistot olisi kuitenkin nyt, vuosisadan täyttyessä itse tapahtumista, saatettava – vaikka digitoituina – tutkimuksen kannalta mielekkääseen järjestykseen.

Oma ongelmansa on, että arkistoja paitsi tuhottiin (ensin punaisten, sitten valkoisten toimesta), myös evakuoitiin punapakolaisten myötä Venäjälle, missä 1920-luvulla toimi SKP:n ohjaamana ”Suomen vallankumouksen tutkijakunta”. Professori Kimmo Rentolalta saamani tiedon mukaan sen paperit paketoitiin lopulta Moskovan keskusarkistoon, josta ne saattavat putkahtaa aikanaan suomalaistenkin tutkijoiden saataville. Sitä päivää odottaessa on tarpeen rakentaa Turunkin  vallankumouksesta riittävän kattava kokonaiskuva.

Jaakko Mäkelä